Press "Enter" to skip to content

JOKER

Rating: 1 out of 5.

Todd Phillipsin ohjaama JOKER ei ole ainoastaan vuoden huonoimpia elokuvia, se on vastuuton puolustuspuhe Yhdysvalloissa vaikuttavien joukkomurhaajien puolesta.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) on päähänpotkittu ressukka, joka täyttää kaikki incel-termin määritelmät. Incel tulee sanoista involuntary celibate, eli selibaatissa vastoin tahtoaan. Terminä se ilmestyi käyttöön joskus 90-luvulla, mutta julkisuuteen se nousi viimeisen kymmenen vuoden aikana viimeistään silloin, kun Los Angelesissa asuva väkivaltainen nuori mies surmasi kuusi ihmistä kostoksi jäätyään ilman naisten huomiota. Hän kuvasi itsestään videon hyökkäyksen aikana, jossa kuvaili tekonsa motiiveja perustelluiksi koska ei ollut saanut seksiä yliopistossa. 

JOKER alkaa väkivallalla. Arthur hengailee surkeassa työssään vuokrattavana klovnina kun nimetön latino jengi käy hänen kimppuunsa syyttä. Hakkaamisen jälkeen Arthur tapaa psykiatrinsa, joka sattuu olemaan musta nainen, joka ei ymmärrä tai edes pidä hänestä. Matkalla kotiin toinen nainen, hänkin vähemmistöön kuuluva, haukkuu Arthurin kun hän yrittää olla ystävällinen naisen lasta kohtaan. Tämä toistuu uudelleen ja uudelleen. Naiset ovat etäisiä ja kylmiä taakkoja, miehet joko ällöttäviä alfauroksia tai juppeja. Kaiken kurjuuden tarkoituksena on luoda ajatus siitä, että kaikki Arthurin tulevat teot ovat oikeutettuja. 

JOKER on jatkoa sarjalle tarinoita, joilla yritetään inhimillistää ja ymmärtää valkoista massamurhaajaa. Elokuva väittää olevansa poliittisesti sitoutumaton, mutta Arthur siteeraa (joko tahallisesti tai ei) Auroran massamurhasta tuomitun ampujan manifestia löytääkseen syitä teoilleen. Hänen seuraajansa käyttävät naamioita, jotka karkeasti tuovat mieleen Anonymous-liikkeen. Purkaessaan pahaa oloaan väkivaltana Arthur löytää itselleen hyväksyntää ja ihailua. Hänet palkitaan murhasta ja elokuva alleviivaa tätä voitokkaalla popilla. Samalla elokuvan alussa nähty vähemmistöjen toteuttama väkivalta esitetään tuomittavana ja uhkaavana. Hahmot kutsuvat hyökkääjiä eläimiksi, ja elokuva käyttää heitä esimerkkinä kaupungin huonosta tilanteesta. Valkoisen keskiluokan ylösnouseminen väkivaltaiseen taistoon on hyväksyttävää, muu ei.

Vaikka JOKER on periaatteessa uudelleenfilmatisointi Martin Scorsesen ajattomasta elokuvasta KING OF COMEDY, siitä muistuu mieleen toinen yhteiskunnallista sortoa ja kuplivaa raivoa käsittelevä elokuva: Joel Schumacherin FALLING DOWN. Siinä Michael Douglasin esittämä keskiluokkainen luuseri purkaa pahaa oloaan hänen ympärillä vellovaan asfalttiviidakkoon, mutta erityisesti vähemmistöihin jotka hän on päässään luonut oikeaksi sortajiksi. Elokuva ei puolustele eikä kaunistele hänen tekojaan, ainoastaan esittää hänet juuri sellaisena kuin on: itsekeskeisenä ja vaarallisena.

JOKER sen sijaan antaa päähenkilölleen kerta toisensa jälkeen luvan hulluudelle. Tämä ei ole sinun vikasi, elokuva sanoo. Olet kärsinyt. Sinulla on masennus, olet sairas, sinua kohdellaan huonosti. On luonnollista reagoida näin. Arthur esittää elokuvassa monologin, jossa hän vielä kertaalleen alleviivaa elokuvan sanomaa: mitä odotitte kun kohtelette henkisesti epävakaita ihmisiä näin? Kymmeniä vuosia vakavaa masennusta poteneena koulukiusattuna henkilönä koin tämän vähintäänkin lapselliseksi selitykseksi.

Elokuvan yritys yhdistää masennus ja mielenterveys väkivaltaisuuksiin luonnollisena seurauksena on vähintäänkin epämiellyttävä, mutta ei suinkaan sen ainoa outous. Erikoisin logiikan loikka tapahtuu elokuvan yhdistässä väkivalloin saavutetun euforian työväenluokan vapaustaistoon. Mielenosoitukset muuttuvat hetkessä väkivaltaisiksi tavallisen kansan käsissä kunhan heillä on edes yksi esimerkki jota seurata. 

JOKER on kauniisti kuvattu, upeasti sävelletty ja hienosti näytelty elokuva. Se on kokoelma lahjakkaita ihmisiä toteuttamassa armottomasti kujalla olevan ohjaajan visiota, joka joko ei ymmärrä tai ei välitä siitä mitä on kankaalle laittamassa. Ohjaaja Todd Phillips on antanut viime viikkoina haastatteluja, joissa on syyttänyt muun muassa woke-kulttuuria komedian pilaamisesta, sekä liberaalia vasemmistomediaa elokuvan vastaanotosta. Elokuvan aikana yritin monta kertaa istuttaa ajatusta päähäni, että tämä on satiiria. Täytyyhän sen olla. Se on vain huonosti kerrottua satiiria. 

Phillipsin haastattelut luettani en ole enää siitäkään varma.

One Comment

  1. Tero Tero June 5, 2020

    Itse näin tämän elokuvan toisin, vaikka myönnän, että kirjoittajalla on ehdottomasti hyvä näkökulma. Kyseessä on vakavasti henkisesti sairaan ihmisen äärinäytelmä, jossa hän elää elämäänsä oman päänsä sisällä. Se on hylätyn ihmisen hätähuuto, joka yritetään naamioida eräänlaiseksi väkivaltaiseksi kostoksi yhteiskuntaa vastaan. Erikoinen näkökulma mielisairaan ihmisen elämään.

Leave a Reply

%d bloggers like this: